Reiluus ei aina tarkoita oikeudenmukaisuutta

Aikasemmin kirjoitin siitä, miten harrastuskustannukset vaikuttavat lapsiin ja kokonaisiin joukkueisiin. Tässä kolmannessa osassa haluan pysähtyä hieman hienovaraisemman mutta tärkeän kysymyksen äärelle. Ajatus nousi esiin kyselyssämme, kun laitoin rinnakkain kaksi lähes samalta näyttävää lukua.

Selvä enemmistö kyselyyn vastanneista (69 %) pitää tiimin varainkeruuta pääosin reiluna, ja vain 8 % on tästä suoraan eri mieltä. Mutta kun samalta joukolta kysyttiin, huomioidaanko perheiden erilaiset taloudelliset tilanteet harrastusmaksuissa, vain 29 % oli samaa mieltä  ja jopa 43 % suoraan eri mieltä.

Ensimmäinen luku kertoo siitä, että säännöt koetaan tasapuolisiksi: jokaisella on sama velvollisuus ja sama panos. Jälkimmäinen taas kertoo, ettei kaikilla ole samoja lähtökohtia — eikä niitä myöskään aina huomioida.

Tässä kohtaa reiluus ja oikeudenmukaisuus alkavat kulkea eri suuntiin.

Minulle tämä ero on ollut hyvä muistutus. Kun ajattelen sanaa reilu, mieleeni tulee helposti sama kohtelu kaikille. Mutta kyselyn valossa sama kohtelu ei automaattisesti tarkoita oikeudenmukaista lopputulosta. Jos lähtöviiva on eri paikassa, sama matka päättyy helposti hyvin erilaisiin maaleihin.

Miksi tämä ero ei korjaudu itsestään

Kysely kertoo myös, miksi asia on vaikea. Vain 45 % vastaajista kokee, että taloudellisista haasteista voi keskustella avoimesti tiimissä tai seuran kanssa. Yli neljännes (26 %) on tästä suoraan eri mieltä, ja lähes kolmannes (29 %) ei osaa sanoa. Tämä on jo itsessään merkki siitä, ettei keskustelu tunnu kovin luontevalta. Ja se on ymmärrettävää.

Kuka haluaisi olla se perhe, jota säälitään? Kuka haluaisi, että oma lapsi tietää olevansa “se, jonka vanhemmilla ei ole varaa”? Ei varmasti kukaan.

Yksi vastaaja kiteytti asian näin:

“Kunnan tuki vähävaraisille perheille, toki siten ettei muun joukkueen tarvitse olla tietoinen asiasta.”

Kun kynnys puhua on korkea, moni asia jää huomaamatta. Edellisessä osassa kirjoitin hiljaisesta poisjäännistä,  siitä, ettei perhe kerro mistä on kyse ja lapsi vain lopettaa. Se on yksi ilmentymä tästä samasta ilmiöstä.

Kolme suuntaa, joita vastaajat nostivat esiin

Miten reiluudesta ja oikeudenmukaisuudesta voidaan tehdä enemmän saman suuntaisia? Vastausten perusteella esiin nousi kolme selkeää suuntaa.

Ensimmäinen on läpinäkyvyys.
“Seurojen budjetti julkaistaan”, kirjoitti yksi vastaaja. Kun numerot ovat näkyvissä, epäluottamus vähenee ja keskustelu muuttuu helpommin asialliseksi.

Toinen on rakenteellinen apu.
Kuntien suora tuki seuroille tai perheille, paikallisten yritysten kumppanuudet ja apurahajärjestelmät nousivat vastauksissa toistuvasti esiin. Useampi vastaaja toivoi myös mallia, jossa valmentaja voisi kirjoittaa puollon hakemuksen liitteeksi.

Kolmas on mahdollisuus osallistua monella tavalla.
Yksi antaa rahaa, toinen tekee talkoita ja kolmas ottaa vastuuta tapahtumajärjestelyistä. Olennaista on, että osallistumiselle on erilaisia tapoja ja että pelisäännöt sovitaan yhdessä reiluiksi.

Läpinäkyvyyden tarve näkyy myös tutkimuksen puolella. Kati Lehtonen, johtava tutkija Jyväskylän ammattikorkeakoulu, kertoi Helsingin Sanomien huhtikuun 2026 julkaisemassa kirjoituksessa, että kustannusten pilkkominen jäsenmaksuihin, lisensseihin, leirimaksuihin ja muihin eriin on usein yritys tehdä hinnoittelusta avoimempaa vanhemmille.

Itse näen että usein myös tuon takia kokonaiskulut ja kokonaisuuden hahmottaminen voi muuttua hankalaksi. Pelkkä kulujen erittely ei kuitenkaan vielä riitä, jos perhe ei saa etukäteen realistista kuvaa siitä, paljonko kausi kaikkine lisäkuluineen lopulta maksaa. Vasta silloin reiluus ja oikeudenmukaisuus alkavat aidosti kulkea samaan suuntaan.

Oikeudenmukaisuus harrastamisessa ei lopulta ole sääntökirja. Se on enemmän kulttuuri siitä, miten tiimissä puhutaan, miten budjetti näytetään, miten apua tarjotaan ja miten kenenkään ei tarvitse pyytää anteeksi oman perheensä tilannetta.

Niin kauan kuin joku vastaaja kirjoittaa, että “jokaisella lapsella tulee olla oikeus harrastaa”, meillä aikuisilla on vielä töitä tehtävänä.

Mutta siinäkin on jotain toiveikasta, että joku kirjoitti sen ääneen. Hän huomasi asian ja halusi sanoa sen ääneen.

Kysynkin: millainen on teidän seuranne tai tiiminne tapa tehdä näistä asioista avoimempia? Mikä käytäntö on toiminut ja mikä ei?