Mitä tapahtuu, kun harrastaminen muuttuu luokkakysymykseksi?

Harrastusten kallistumisesta on puhuttu mediassa jo pitkään. Yle on seurannut teemaa vuosien ajan — seurojen tila- ja jäävuokrien noususta ja siitä, miten jopa keskituloisten perheiden lapset eivät harrasta rahan takia. Viime syksynä Yle uutisoi Me-säätiön selvityksestä, jonka mukaan harrastuksesta on taloudellisista syistä luopunut noin 23 000 alakouluikäistä lasta.

Helsingin Sanomat on käsitellyt samaa ilmiötä kolmesta näkökulmasta: miten harrastuksen hintaa voi tietoisesti pienentää, miten satasen kuukausiraja alkaa monessa perheessä rikkoutua ja aivan viime päivinä myös siitä, mihin vanhempien maksamat harrastusmaksut seuroissa oikeasti menevät⁶. Somessa  käydään jatkuvasti keskustelua: onko lasten harrastamisesta tullut hiljaa luksusta? 

Teimme oman kyselyn vanhemmille, jotka tukevat lapsen tai nuoren harrastamista, ja haluan jakaa havaintoja siitä viikon välein, yksi kulma kerrallaan. Tässä ensimmäisessä kirjoituksessa aloitan siitä tuloksesta, jonka kohdalla jäin itse pisimmäksi aikaa tuijottamaan näyttöä. En ole tutkija enkä alan asiantuntija. Työskentelen yrityksessä, joka auttaa seuroja ja tiimejä varainhankinnan kanssa sekä vanhempi joka itsekin miettii lapsen harrastusmahdollisuuksia. Siksi tämä aihe tulee omassa arjessa vastaan joka viikko. 

Kustannusten nousulle on selityksensä. Helsingin Sanomien huhtikuisessa jutussa⁶ Jyväskylän ammattikorkeakoulun johtava tutkija Kati Lehtonen listaa taustoja kustannusten nousulle: seuratoiminnan ammattimaistuminen ( suomalaisten urheiluseurojen maksamat palkat ja palkkiot kasvoivat noin 85 miljoonasta 147 miljoonaan euroon vuosien 2013 ja 2021 välillä), jäsenmaksun ulkopuolelle pilkotut liitännäismaksut, valmennuksen eriytyminen erikoisrooleihin sekä seurojen kasvanut vastuu halli- ja kenttähankkeista. Maksajaksi jää käytännössä vanhemmat. Siihen, kuka tuon laskun tosiasiassa pystyy maksamaan, meidän kyselymme tarjoaa oman näkökulmansa.

Yli puolet vastaajista (51 %) kokee, että harrastuskustannukset ovat nousseet viime vuosina reilusti. Se ei sinänsä ole uusi havainto. Mutta kun samalta joukolta kysyi, kuinka todennäköisesti kustannukset voisivat johtaa lapsen harrastuksen lopettamiseen, vastaus riippui yllättävän paljon tulotasosta. Pienituloisten perheiden joukossa lähes kolme viidestä (58 %) piti lopettamista todennäköisenä. Hyvätuloisten 80 000–100 000 euron tuloluokassa sama luku oli nolla — ei yksikään vastaaja.

Emme siis puhu siitä, että elämä on kallistunut kaikille hiukan. Puhumme siitä, että osalle lapsista sama lasku näyttää aivan eri suuruiselta kuin toisille.

”Jokaisella lapsella tulee olla oikeus harrastaa ja saada tarvittaessa apua tai tukea kuluihin.”

 

Miltä tämä voi näyttää muutaman vuoden päästä?

En väitä tietäväni vastausta, mutta pari ajatusta on pysäyttänyt. Jos lajien osallistujapohja kapenee, myös seurojen vapaaehtoistyö alkaa yskiä.  Valmentajat ja toimitsijat nousevat usein juuri siitä joukosta, joka ensin katoaa kentältä. Lajit alkavat eriytyä tuloluokan mukaan, ja lapset, jotka jäävät ulkopuolelle, menettävät paitsi liikuntaa myös sen sosiaalisen yhteisön, johon moni kasvaa kuuluvaksi ensimmäistä kertaa perheen ulkopuolella. Se ei ole lasku, joka tulee maksettavaksi ensi vuonna, mutta se tulee jossain kohtaa. Vaikutus ei ole vain harrastusten puuttuminen, vaikutus on yhteiskunnallinen ja miten seuraava sukupolvi kokee yhteisöllisyyden ja millaisia kykyjä he omaavat harrastusten kautta. 

Yhtä ratkaisua ei ole — mutta monta suuntaa on

Kun luen kyselyyn vastanneiden kommenttaja, samat teemat toistuvat ja ovat läsnä koko ajan. Kuntien ja kaupunkien rooli on iso: tilavuokrien kohtuullistaminen, harrastuskuljetukset ja harkinnanvarainen tuki vähävaraisille perheille. Paikalliset yrityksen rooli yhteisön kannattalijoina.  Yksi vastaaja ehdotti mallia, jossa lähialueen yritykset ohjaisivat pienen osuuden (0,1–1 %) liikevaihdostaan lähiseuroille. Välineiden kierrätys toistuu lähes jokaisessa kommentissa: käytetyt luistimet, mailat ja esiintymisasut kiertoon, ei uutta jokaiselle kaudelle. Seurojen oma läpinäkyvyys mainitaan usein, ja niin myös yhteinen varainhankinta, jossa koko tiimi tekee saman asian yhdessä.

Viimeksi mainitun kanssa me olemme tekemisissä päivittäin. Se on meille siksi tärkeä asia — mutta se on silti vain yksi keino monien joukossa. Tässäkin olemme huomanneet lyhyessä ajassa muutoksia miten yhteiseen tekemiseen suhtaudutaan ja miten varojen jakaminen koetaan.

Mikä on se pieni teko, jonka minä aikuisena — vanhempana, isovanhempana, valmentajana, kunnallispäättäjänä, yrittäjänä — voin tehdä ensi kuussa? Mikä se on sinulla?